Herään keskellä yötä, kun nuorimmainen vieressä alkaa itkemään. Hän rauhoittuu pian ja pääsen jatkamaan unia. Vai pääsenkö? Uni ei tule. Vaihdan asentoa ja päätän alkaa nukkumaan. Tiedän, että kello ei ole vielä paljon mitään. Olen nukkunut vasta ihan vähän aikaa. Se on ehkä 23 tai 24 korkeintaan.
Mitä pitikään tehdä huomenna? Huomenna oli kauppapäivä. Pitää miettiä taas monelle päivälle ruuat valmiiksi. Töissä piti tehdä sitä ja tätä. Hiton etäopettajuus! Hiton korona! Pitää tarkistaa se yksi tärkeä juttu. Pitää vastata siihen kyselyyn. Niin, ja se yksi puhelu! Niin, ja pitää muistaa se etäyhteys lasten hoitopaikkaan. Lapset tykkää, kun näkevät tarhakavereita edes ruudun takaa. Huomenna on tilipäivä. Pitää muistaa maksaa laskut. Sille pitää hankkia sitä ja tuolle tuota. Sekin pitäisi ostaa. Huoh!
Nyt nuku! Pakko katsoa paljonko kello on. Ei vitsi!
Alkaa tulla hiki. Paineen tunnetta rinnassa. Oksettaa. Käyn vessassa. Juon vettä. Alkaa itkettää. Miksi en saa unta?! Iskee paniikki. Onko tämä taas yksi yö, kun en saa nukuttua?
Mitähän vanhemmilleni kuuluu? Entä iäkkäälle mummilleni? Siskon perheelle? Veljelle? Muille sukulaisille? Tulee suunnaton ikävä. Haluan nähdä perheeni. Itkettää lisää. Paniikki iskee. Sydän hakkaa, oksettaa ja kyyneleet virtaa poskilla. Huomenna soitan kaikille ja kysyn kuulumisia.
Toisesta huoneesta kuuluu söpöä pienen miehen kuorsausta. Toinen tuhisee vieressä. Yritän ottaa kiinni hänen hengityksestään ja hengitän samaa tahtia. Se on liian nopea. Vaihdan asentoa ja yritän tasata oman hengitykseni. On kulunut tunti ja toinenkin.
Kyllä se tästä. Rauhoitu. Hengitä. Kaikki järjestyy. Nuku nyt vain. Hengitä. Hengitä. Hengitän.
-Mari
