Haluanko olla Vilijonkka vai Muumimamma?

Töissä toukokuu on yksi kiireisimmistä kuukausista ja se näkyy kotona konkreettisesti tekemättöminä kotitöinä. Valitettavasti taas jatkuva kiire tai kiireen tuntu aiheuttavat minulle pahantuulisuutta.

Lauantaiaamuna olisin saanut nukkua tai ainakin yritin nukkua hieman pidempään, mutta levoton mieli ei antanut enää kuuden jälkeen rauhaa enkä nukahtanut enää uudestaan. Konkoilin alakertaan ja kurkkua alkoi vähitellen ahdistaa. Perjantaina en ehtinyt juurikaan kotitöitä tehdä ja se kostautui heti seuraavana päivänä. Tiesin, että päivästä olisi tulossa lämmin, joten tavoitteena oli saada jotain konkreettista tehtyä myös ulkona. Sisähommat eivät napanneet yhtään.

Aamu alkoi kuitenkin rauhallisesti monella kupillisella kahvia. Suunnittelimme päivän ohjelmaa ja illan grillausta. Nuorimmainen alkoi vinkumaan ulos jo ysin aikoihin, joten laitoin hänelle kamppeet niskaan ja itselle yöpaidan päälle vaan sen verran vaatetta, että tarkenin terassilla siemailla neljättä kupillista kahvia samalla, kun nautittiin auringosta, kuunneltiin lintujen laulua ja puhallettiin saippuakuplia.

Lopulta minulle päänsäryn ja äkäisyyteni aiheuttaneet tekemättömät kotityöt ratkesi sillä, että jokainen niiden tekemiseen kykenevä perheenjäsen teki lopulta osansa. Myöhemmin päivällä pienemmän kanssa ulkoillessa tuli vähän samalla siivottua terassia, joten iltapäivällä päästiin nauttimaan ensimmäinen päivällinen tälle kesälle ulkona. Päivän mittaan myös otsaryppyni sileni, aamulla alkanut päänsärky hellitti ja pahantuulisuuteni vaihtui iloisuuteen ja rentoon mieleen.

Aloin myös miettimään, että miksi vain minä meidän perheestä kokee ahdistuneisuutta ja riittämättömyyttä sotkuisesta kodista ja kotitöiden tekemisestä. En haluaisi aina olla se nalkuttava naakka, joka käskyttää muita tekemään osansa.

Haluaisin, että kotityöt jakaantuisi tasaisesti kaikkien perheenjäsenten kesken. Karkeasti tällä hetkellä jako on se, että minä hoidan siivoamiseen ja pyykkihuoltoon liittyvät työt ja mieheni ruoanlaittoon ja autoon liittyvät hommat. Teinari tekee niitä hommia, mitä hänelle milloinkin annetaan esimerkiksi vessojen pesu, imurointi, roskien vienti sekä tiskikoneen tyhjentäminen ja -täyttö. Keskimmäinen lähinnä siivoilee omia lelujaan uusien lelujen toivossa. Mutta juurikin nuo päivittäiset siivoushommat jotenkin jäävät aina minun kontolleni.

Utopistisessa maailmassa jokainen tekisi omat hommansa käskemättä. Mutta minun täytyy kai vaan hyväksyä osani ja kohtaloni, että minä olen työnjohtaja tässä perheessä. Minun täytyy vaan opetella delegointia, koska niinhän hyvät johtajat tekevät. :)

Se minua kuitenkin suuresti ihmetyttää, että miksi me naiset aina päivitellään näitä tekemättömiä kotitöitä varsinkin ystävillemme. Ne samat hommat on jokaisen perheen tehtävä. On siivottava, tiskattava, laitettava ruokaa yms. Ne nyt on vaan tehtävä. Tuskin miehet päivittelevät toisilleen sitä, että kuinka raskasta oli tänään imurointi. Uskon, että me naiset haluamme antaa hyvän ja reippaan kodinhengettären kuvan toisille naisille, kun kerromme mitä kaikkea olemme tänään tehneet. Missään nimessä ei saa olla laiska! Kellä oikeasti kiinnostaa, jos meillä ei ole viikkoon imuroitu tai märät pyykit ovat olleet kaksi päivää koneessa odottamassa kuivumaan laittoa?! Ei minulla ainakaan. Päinvastoin välillä pitäisikin taputtaa ystävää olalle ja sanoa:

-Hellitä, keitä vaikka kahvia ja ota pala suklaata.

Ehkä se lauantaiaamun extemporeulkoilu ja saippuakuplien puhaltelu yöpaita päällä olikin juuri sitä, mitä oikeasti tarvitsin. Vain yhdessä oloa nuorimmaisen kanssa, vaikka oman pään sisällä pyörremyrsky pyöri. Hommat hoitui, kenellekään ei sattunut mitään ja äitikin rentoutui. Haluan kuitenkin, että lapset muistavat minut joskus muunakin kuin rätti kädessä heiluvana nalkuttavana naakkana. Elämässä on oltava muutakin kuin siivoaminen, vaikka yhdynkin osittain Vilijonkan sanontaan, että siisti ja puhdas koti on yhtä kuin siisti ja puhdas mieli ja joskus jopa apulaisen palkkaaminen äidin velvollisuus perhettään kohtaan.

-Mari

Ps. Nyt ei tämä väsynyt naakka edes jaksanut kuvia ottaa, joten saat antaa mielikuvituksellesi siivet! <3

Hyvää äitienpäivää!

Tämä on minun 16. äitienpäiväni. Muistan ensimmäisen vielä hyvin. Pieni vastasyntynyt sylissä ja onnellinen olo siitä, että olen juuri tuon pienen prinsessan äiti. Pelko myös siitä, osaanko, pystynkö ja kykenenkö olemaan vanhempi. Vuosien saatossa olen huomannut, että olen osannut ja saan olla hänestä suunnattoman ylpeä. Hänestä on kasvanut kaunis, omaa tietä kulkeva, rohkea nuori nainen. Uskon, että nämä kaksi muuta koheltajaa löytävät aikanaan myös oman tiensä.

Tänä äitienpäivänä olen ollut tavallista kiitollisempi siitä, että saan olla äiti. Minulla on kolme ihanaa ja tervettä lasta, jotka kiristävät hermojani aika ajoin suurestikin. Toisaalta heistä jokainen osaa olla omalla tavallaan niin uskomaton persoona. Saan päivittäin hämmästellä heidän ajatuksen juoksuaan. He saavat minutkin näkemään ja iloitsemaan elämän pienistäkin erikoisuuksista. Vastakin iloitsimme ja ihailimme pihalta löydettyä suurta valkoista ukkoskiveä.

Suurin pelkoni, joka lamaannuttaa minut hetkittäin ja salpaa hengityksen, on se, että menettäisin lapseni tai he äidin. Tämä on varmasti jokaisen vanhemman pahin painajainen. Keskimmäisen syntymän jälkeen pelko alkoi vaikuttaa minuun niin vahvasti, että autolla ajaminen vauva kyydissä pelotti. Mietin etukäteen kauhuskenaarioita mitä voisi tapahtua. Onneksi sain apua ja pelko ei enää näyttäydy konkreettisesti elämässäni, mutta edelleen se palaa mielen sopukoihin aika ajoin. Pelon kanssa on vain opeteltava elämään. Surullista, mutta totta on se, että me vanhemmat olemme vain heillä lainassa ja he meillä, kunnes oma elämä vie heidät eteenpäin uusiin elämiin.

Olen myös vuosien aikana ymmärtänyt, että saan olla etuoikeutetussa asemassa, että minulle on siunaantunut kolme lasta. Liian moni syli joutuu elämään vuosia ilman sitä harrasta toivetta, omaa lasta. Jokainen hoitokerta, pieni toivon ripaus, murentunut unelma on sydäntäsärkevää. Toivon vilpittömästi voimia heille kaikille, jotka kamppailevat lapsettomuuden ristiaallokossa.

Toivon, että ennen seuraavaa äitienpäivää voisin olla lapsilleni enemmän läsnä. Vähentäisin suorittamista, leikkisin ja pelaisin. Iloitsisin aidosti jokaisesta pienestä elämän ihmeestä. Vähentäisin hoputtamista ja kiirettä. Ottaisin aikaa myös vain itselleni. Haluan olla turvallinen, kuunteleva, läsnäoleva, positiivinen kannustaja ja ehkä jopa välillä pullantuoksuinen äiti. Niin kuin oma rakas äitini on. Maailman paras esikuvani. <3

Peilistä katsot minuun,

vuosi vuodelta enemmän.

Sillä minä olen sinusta,

ja sinä olet minussa,

Äiti.

(Anna Puu)

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille sekä äidinmielisille!

-Mari

Ps. Viikko aikaa vielä osallistua arvontaan! Käyhän rohkeasti kommentoimassa täällä mistä haluat minun kirjoittavan. Kommentilla olet mukana kahden Saara Sarparannan Poro-julisteen arvonnassa. Arvonta päättyy 19.5.2019 klo 18.

Rosemaryn Sekametelisoppa 1-vuotta!

Juhuu! Rosemaryn Sekametelisoppa-blogi täyttää tänään 1-vuotta! On aika juhlistaa blogin vauvavuoden päättymistä ja aloittaa taaperoaika.

Aika lailla tasan vuosi sitten sain idean aloittaa kirjoittamaan blogia. Blogin alkuperäinen idea oli olla lähinnä itselleni jonkinlainen päiväkirja. Seuraajien määrällä ei ollut aluksi väliä, mutta näin vuoden kirjoittelun jälkeen on ollut mahtavaa huomata kuinka monta ihmistä on löytänyt blogini! Olen teistä jokaisesta superonnellinen! Kiitos teille, kun jaksatte lukea ja kommentoida! <3

Olen tyytyväinen, että postausväli ei ole venynyt missään vaiheessa liian pitkäksi. Olen onnistunut pitämään bloggaamisen edelleen harrastuksena ja sitä se tulee jatkossakin olemaan. Välillä on tuntunut, että en millään keksi kirjoitettavaa tai aiheet ovat liian samantapaisia, mutta kyllä niitä aiheita on sitten lopulta aina mieleen pulpahdellut. Suurin osaksi aiheet ovat liittyneet sisustukseen, joka on lähellä sydäntäni, mutta löytyy sieltä muutama kantaa ottava juttukin kuten Ajatuksia brändikiusaamisesta, Imetysviikko, Kotihäpeä ja kotipositiivisuus sekä Metatyö - mitä se on? .

Olen myös päässyt tekemään hieman yhteistyötä muun muassa erilaisten taiteilijoiden ja käsityöläisten kanssa kuten runoilija Pirjo Rantala, handmadeforyou.rovaniemi, Saara Sarparanta sekä muutaman yrityksen kuten P!!lo, Puine, Valkko ja Rohki Lounge. Mikään näistä yhteistöistä ei ole ollut minulle blogin alkuperäinen tavoite vaan enemmänkin positiivinen lisäkannustin.

Mielestäni olen onnistunut olemaan mahdollisimman avoin ja rehellinen teksteissäni. Rehellisyys onkin ollut jatkuva tavoitteeni, koska olen kyllästynyt blogeihin, joissa kuvataan aina tiettyä kohtaa kodista, joka on puunattu ja siloteltu. Onhan elämässä muutakin! Välillä minun kuvissani ovat vilahdelleet vaate- ja lelukasat ja välillä taas harkiten mietitty asetelma. Tietysti ymmärrän, että pelkästään sisustusblogin tehtävä on antaa lukijalle mielikuvia, jolloin sotkuinen koti ei ihan täytä sisustuksellista tavoitetta. Oma blogini keskittyy muuhunkin kuin vain sisustamiseen, vaikka se ehkä suurimmassa osassa teksteissä onkin.

Tavoitteita pitää aina olla ja ihmisen on hyvä kehittää itseään aina eteenpäin, joten jatkossa haluaisin panostaa enemmän kuviin. Tällä hetkellä puhelimeni toimii ainoana kuvauskalustonani. Olisikin aivan huippua omistaa kunnon kamera ja hieman enemmän silmää ja taitoa, jotta kuvat olisivat ensiluokkaisia. Ehkä menenkin ensi syksynä valokuvauskurssille opiskelemaan valokuvausta!

Nyt teillä rakkaat lukijat on mahdollisuus tulla kuulluksi ja kertoa omia ideoitanne, mistä haluaisitte minun kirjoittavan tai mitä muuta haluaisitte nähdä blogissa! Ehdota siis tuossa tekstin alla blogin kommenttikentässä juttuideaa ja samalla pääset osallistumaan synttäreiden kunniaksi arvontaan! Arvon kaikkien vastanneiden kesken kaksi kappaletta ihanan Saara Sarparannan tekemää 42x30 cm kokoista porojulistetta* ! Arvonta päättyy sunnuntaina 19.5.2019 klo 18.00. Voittajan ilmoitan samana iltana blogissa sekä instagramin puolella.

Saara Sarparanta on rovaniemeläinen taiteilija, jonka sielukkaat ja sympaattiset poroaiheiset sisustustuotteet ilostuttavat muun muassa julisteissa, korteissa, tarjottimissa, mukeissa, tyynynpäällisissä sekä keittiötekstiileissä. Saaran tuotteita löytyy ainakin rovaniemeläisistä sisustuskaupoista ja itse taiteilijan löydät myös usein erilaisista myyjäisistä.

Tsemppiä kaikille arvontaan! Odotan mielenkiinnolla juttuideoitanne ja olehan jatkossakin kuulolla! <3

-Mari

Edit. Arvonta on suoritettu!

*julisteet saatu arvontaan blogin kautta

Minä ja karvakamuni

Viime viikolla vietettiin kansainvälistä koirien päivää ja minulle tuli mieleen tämmönen juttu: mitä tapahtuu, kun ihminen, joka on aina pelännyt koiria, rakastuukin koiraan? Tai oikeastaan kahteen koiraan?

Olen aina pelännyt koiria. Mitä pienempi ja äänekkäämpi koira on kyseessä, sitä enemmän olen niitä pelännyt. Puhumattakaan niistä ”tappajakoirista” tai koiranpennuista! Aikuiset, koulutetut koirat ovat ihan jees, mutta kouluttamattomat koirat, varsinkin koiranpennut, jotka hyppivät ja tulevat näykkimään kantapäitä, niitä minä pelkään.

Yritän olla siirtämättä omaa pelkoani lapsiin, mutta joskus se on vaikeaa. Minun täytyy hillitä itseäni varsinkin, jos minulle vieras koira tulee lasten lähelle. Ensinnäkin pelkään, mitä koira tekee, jos se ei ole tottunut pienten lasten läheisyyteen. Toiseksi pelkään, mitä lapset voivat koiralle tehdä tottumattomuuttaan.

Olen saanut kuitenkin lievennettyä omaa koirapelkoani, kun olen saanut viettää aikaa kahden ihanan koiran kanssa. Hermanni, minun terapiakoirani, on siskoni koira. Olen saanut tutustua häneen ihan pennusta asti. Kyllähän minä silloin alussa pelkäsin nilkkojeni puolesta ja istuin sohvalla jalat tiukasti pepun alla, mutta nykyään pystyn olemaan Hermannin kanssa ihan normaalisti. Pystyn häntä käyttämään jopa lenkillä ja kerran jouduin jopa Hermannin suusta ottamaan jonkun roskan pois!

Kun Hermanni tuli meille ensimmäistä kertaa vierailulle, vannotin siskoni pitämään hänet alakerrassa. Ensimmäisenä yönä kuulin, kun Hermanni yritti hiljaa tulla portaita pitkin yläkertaan ja aina hänet vietiin takaisin alas. Sydämeni taisi seuraavana päivänä sulaa, kun annoin Hermannille lopulta luvan tulla yläkertaan, mutta sänkyihin sillä ei ollut asiaa. No, miten kävi seuraavana yönä; Hermanni nukkui meidän sängyssä ja aamulla minun kainalossa. Vähitellen aloin luottamaan itseeni ja koiraan. Nyt voin jo sanoa etten pelkää ainakaan Hermannia.

Toinen terapiakoirani on ollut veljeni koira Sebu. Sebu juoksentelee jo vihreämmillä niityillä jänisten perässä, mutta siinä lyhyessä ajassa, jona sain Sebun tuntea, hän valloitti rokkistaran silmillään sydämestäni pienen palasen. En olisi aiemmin voinut uskoa, miten koiraa, joka ei ole edes oma, voi surra edelleenkin niin lohduttomasti.

Välillä itselleni tulee koirakuume. Olisi ihanaa, jos olisi lenkkikaveri aina lähdössä mukaan. Toisaalta koiran omistaminen vaatii myös niin paljon enemmän, jota minä ja meidän perhe ei voida tällä hetkellä antaa. Lisäksi olen itse sen verran allerginen koirille etten uskalla koiraa edes harkita luopumisen tuskan pelossa. Tyydyn toistaiseksi rapsuttelemaan toisten koiria. Uskon vahvasti, että koira on ihmisen paras ystävä.

Onnellisia hetkiä koiruleiden kanssa kaikille koiranomistajille sekä koiria pelkääville, omaa koiraa haaveileville sekä koiria rakastaville!

-Mari

Ps. Kuvat ovat perhealbumista.