Edellisessä postauksessani Synkkä synkempi marraskuu kerroin siitä, kun oma ulkoinen habitus näyttää jo samanlaiselta kuin menossa oleva marraskuu. No, toissa viikolla päätin ottaa härkää sarvista kiinni ja tehdä omalle kuontalolleni vihdoin jotakin. Toivoin samalla, että saisin jonkinlaisen piristysruiskeen tähän ankeaan marraskuuhun. Ihan ei mennyt tämä toive putkeen.
Olin tilannut edellisenä viikonloppuna hiustenleikkausajan. Hieman lyhyempi malli houkutteli, vaikka muistin, että edellisellä kerralla leikatessani pitkästä pätkä meni totaalisen syveen. Silti itsepintaisesti löysin itseni Pinterestistä selailemasta lyhyempiä hiusmalleja. Olin kasvattanut viimeiset kolme vuotta hiuksiani ja niinhän siinä kävi, että alle viikon harkinnan jälkeen pätkäisin hiukseni polkkatukaksi. Okei, hiukset olilvat hieman huonossa kunnossa raskauden, imetyksen ja jatkuvan kiinnipitämisen vuoksi ja leikkaus teki niille varmasti ihan hyvää, mutta mutta… Rehellisesti sanottuna nyt harmittaa.
Minulla on tyypillinen suomalainen hius; ohut ja hento sekä hiirenharmaanruskea. Pitkän tukan etu on ollut se, että saan sen laitettua näppärästi kiinni, jos aamulla laittaminen ei ole houkutellut. Sotkuinen nuttura on ollut tavaramerkkini. Lyhyempää mallia joudun laittamaan aamuisin ja sekös vasta ärsyttää. Onneksi tämä uusi malli menee myös kiinni, joten kiireisinä aamuina ponkkari sallittakoon.
Väriä ei sillä kertaa kampaamossa laitettu, kun jahkailin myös uuden värin kanssa. Minulla on ollut välillä tummanruskea tukka ja välillä hyvinkin vaalea. Molemmat sopivat mielestäni ihan hyvin, mutta nyt mieleeni oli hiipinyt ajatus hieman punertavasta tukasta. Syy värin vaihtamiseen on varmaan tämä vuodenajan synkkyys, joka ajaa ihmiset hakemaan väriä muualta.
Värjäysaikaa ei siihen hätään saanut, joten hiusten leikkauksen jälkeen kävelin kaupan hiusväriosastolle ja ostaa täräytin kotivärjäyspaketin. VIRHE! Samana iltana laitoin värin päähän. En ehtinyt uutta väriä nähdä livenä, kun nukahdin pienimmäisen nukutuspuuhissa, mutta näin painajaisia hiusteni vahingoittumisesta. Yhden unitulkinnan mukaan, se tarkoittaisi kielteisiä tunteita omasta itsestämme, henkilökohtaisen voiman menetyksestä sekä katumuksen ja syyllisyyden tunteista. Ja näinhän se omassa elämässäni taitaa juuri nyt olla. Omasta itsestä ei juuri positiivista löydy.
Jotenkin kadehdin ihmisiä, jotka ovat sinut itsensä kanssa ja ovat löytäneet oman tyylinsä. Minulla ärsyttää, kun itse teen aina impulsiivisia tekoja ja tiedän jo etukäteen, että tulen päätöksiäni katumaan. Samoin kävi nyt. Aamulla, kun heräsin ja kävelin peilin eteen, pillahdin itkuun. Väri ei todellakaan ollut sitä mitä olin ajatellut. Ja tiedän, että harvoin itsevärjäykset onnistuvat toivotun lailla. Nyt sitten odottelen, että saan päätettyä minkäväristä tukkaa lähden hakemaan ja aion tilata ajan suoraan kampaajalleni.
Minun ei missään nimessä kannattaisi tehdä suuria hiuksiin liittyviä päätöksiä raskaus- tai imetyshuuruissa eikä varsinkaan, kun mieli on mollissa. Alakuloisuus ainakin vain pahenee, jos lopputulos ei pidemmällä tähtäimellä miellytäkään omaa silmää. Niin kuin nyt. Edellinen luottokampaajani tunsi minut niin hyvin, että vaati minua pilke silmäkulmassa tekemään suurien muutoksien haaveissa diaesityksen muutoksen hyvistä ja huonoista puolista. Joten ehkä viesti hänelle on nyt paikallaan.
Lopussa näkyy kuvissa hieman mitä tässä on vuosien varrella tehtyä. Olen maailman huonoin ottamaan itsestäni kuvia, joten pitää tyytyä nyt viran puolesta otettuihin virkakuviin. :) Ensimmäisessä kuvassa eräs ihana tyttö piirsi kuvan minusta, jossa on hyvin minulle ominainen hiustyyli, nuttura. Ja niin kuin sanomattakin on selvää, että haikailen nutturan perään nyt kovasti. Viimeisessä kuvassa on sitten tämä nykyinen tyyli ja ilmekin kuvastaa fiilistä aika hyvin. Katsotaan ja kuulostellaan onko tarinalla onnellista loppua.
Terkuin,
Mari
