Olen saanut joskus kuulla, että minulta puuttuu pitkäjänteisyyttä ja menen usein sieltä mistä aita on matalin. Kun tarpeeksi jotain sanotaan, siihen alkaa itsekin uskoa ja helposti toimii väitteen mukaan. Näin on käynyt minulle. Tämä on varsinkin näkynyt niissä tilanteissa joissa olen oman mukavuusalueen ulkopuolella, kuten urheillessa.
Lapsuudesta lukion viimeiselle luokalle saakka harrastin joukkuevoimistelua. Ryhmäpaine ja rakkaus lajia kohtaan painosti menemään harjoituksiin ja treenaamaan myös yksin. Kun oli aika nostaa kytkintä ja muuttaa työn ja opiskelujen perässä pois kotoa, meni pitkään, että aloin löytämään itselleni uusia liikuntaharrastuksia. Kolme lasta ja 18 vuotta myöhemmin oli aika alkaa huolehtimaan myös itsestä.
Vuosi sitten kuulin Pyhän polkujuoksutapahtumasta. Päätin, että tunturikymppi on seuraavana vuonna minun tavoitteeni. Aluksi treenailin hissukseen, enkä puhunut päätöksestäni kenellekään. Vähitellen rohkeus kasvoi ja aloin puhua avoimesti tavoitteestani. Sain kuulla pelkästään rohkaisevia sanoja! Avoimuus myös aiheutti sen, että en voisi minkään pikkuseikan vuoksi perua osallistumistani.
Lenkki toisen perään juoksu alkoi sujumaan paremmin, mutta lopullinen ilmoittautuminen kisaan meni hieman viime tinkaan. Mutta sen jälkeen peruminen ei ollut enää mahdollista. En olisi kehdannut naamaani näyttää.
Kisa-aamuna kello herätti klo 5. Aamu oli sumuinen ja kostea yön sateiden jälkeen. Mieleen hiipi myös pieni pelko märästä polusta ja liukkaista kivistä, pitkospuista ja portaista. Yöllä tuli nukuttua ehkä maksimissaan neljä tuntia. Syy ei tosiaankaan ollut Rovaniemellä järjestetty Simerock, jossa tuli edellisenä iltana piipahdettua, vaan pikkujätkä, jolla yöt on ollut melkoista hulabaloota hänen aloitettua päiväkodin. Onneksi olin tehnyt edellisenä iltana aamupalat koko konkkaronkalle valmiiksi, joten ei muuta kuin kannustusjoukot autoon jatkamaan unia ja auton nokka kohti Pyhätunturia.
Matkalla alkoi jännitys hiipiä vatsanpohjaan. Mitä jos kartasta huolimatta eksyn matkalla? Mitä teen, jos käärme puree minua nilkkaan kivirakassa? Olisi pitänyt sittenkin treenata enemmän ja keksiä vähemmän tekosyitä lenkin sivuuttamiseen. Tajusin, että kaikki panikointi on nyt turhaa, se on nyt menoa olin valmis tai en.
Ensin ampaisivat matkaan koko matkan juoksijat. Varttia myöhemmin puolikkaan juoksijat ja viimeisenä tunturikympin kiertävät. Meitä viimeisiä villahousuja oli mukana ihan mukava joukko. Huomasin ilokseni, että mukana oli hyvin erinäköistä ja -kokoista juoksijaa. En näyttänyt ainakaan ulospäin totaaliselta amatööriltä. Viimeiset tsemppihalit kannustajilta ja ei muuta kuin joukon jatkoksi. Jättäydyin suosiolla viimeisten joukkoon. En halunnut olla kenenkään tien tukkona.
Joukko lähti liikkeelle tunturiin lehmänkellon saattelemana kuin porotokka konsanaan. Lähdimme nousemaan Polar-rinnettä ylös, kunnes käännyimme oikealle kohti Aittakurua ja sen jylhiä maisemia. Aittakuruun asti porukka pysyi hyvin tiiviinä jonona ja ajattelinkin, että tässä on hyvä lämmitellä lihaksia eikä lähteä rynnimään liian innokkaasti. Samalla tajusin, että olin ottanut astmalääkkeen aamulla, mutta en juoksemaan lähtiessäni. Toivoin, ettei lääkkeen unohtaminen koituisi kohtalokseni.
Aittakurun portaiden jälkeen tuli latupohjaa, jolloin pistin töppöstä toisen eteen ja lähdin juoksemaan. Napsin edessä olevia kilpasiskoja ja -veljiä kuin sieniä sateella ja jossain vaiheessa alkoi pelottamaan, että lähdinköhän liian vauhdikkaasti. Latupohja muuttuikin pian vanhaksi kärrytieksi eikä tältä pätkältä säästynyt kuivin jaloin. Reitti alkoi loivasti nousta kohti Karhunjuomalampea ja polkukin muuttui kivikkoisemmaksi. Oli pakko kävellä, kun pelkäsin liukastuvani kiviin. Tässä vaiheessa aurinko oli jo alkanut lämmittää ja leuto tuuli vilvoitti mukavasti hikistä hipiää.
Tuntui, ettei Karhunjuomalammen kääntöpaikka tulisi ikinä, kunnes metsiköstä alkoi kuulumaan tsemppihuutoja. Jes! Kohta pääsisin vessaan ja nappaamaan extraevästä huoltopisteeltä. Tiesin, että tulisin lopussa tarvitsemaan lisäenergiaa. Vettä oli vielä kaveriltani lainaamassani juomarepussa hyvin, joten pelkkä kourallinen sipsiä naamaan ja matka jatkukoon. Tiesin, että en voisi jäädä pidemmäksi aikaa huilaamaan. Matka tyssäisi silloin siihen. Sain myös mukavasti lisäenergiaa ja pieni kilpailuvietti alkoi nostamaan päätään.
Hiekkatiellä oli hyvä, tuttua ja turvallistakin juosta. Reitti kääntyi yhtäkkiä 90 astetta oikeaan ja siinä se sitten oli; lopun nousu, joka veisi aina Kultakeron huipulle asti. Totesin siinä kavutessani kiviröykkiöitä, että jos tässä pystyy juoksemaan, niin on kyllä taitava. Kyllähän sieltä vähän ajan päästä joku tulikin juosten ohi! Itselleni tämä oli kyllä ihan kiipeilyä kerrakseen.
Kultakeron päälle päästessäni tajusin, että vasen pohkeeni on täysin krampissa. Suoloja ei siis tullut matkan aikana tarpeeksi nautittua. Muistin tässä vaiheessa koutsini sanat: älä vaan pysähdy! Joten juoksuksi vain ja alas Pyhän Sinistä rinnettä. Rinne tuntui jatkuvan ikuisuuden ja reidet huusivat hoosiannaa. Välillä oli pakko kävellä, mutta se vain tuntui pahemmalta. Tuumin, että jos juoksen, niin pääsen nopeammin maaliin. Kohta kuuluikin jo maalin selostus ja kun tasaiselle pääsin kiristin jopa vauhtia.
Hymyssä suin ja onnellisena omasta saavutuksestani ylitin maaliviivan! Minä tein sen! Lopullinen sijoitus oli 45. ajalla 1.46;59, mutta näillä ei ole minulle mitään merkitystä. Tavoitteenani oli päästä maaliin ja salainen tavoitteeni oli myös etten olisi viimeinen ja se toteutui!
No, meinaanko lähteä uudestaan! Kyllä! Olihan se vaan lystiä! Kertaakaan ei tullut matkan aikana huonoa fiilistä! Nyt vaan treenaamaan itse polkujuoksua! Nyt voin myös muuttaa omaa ajattelua itsestäni; kyllä minultaki tavoitteellisuutta ja pitkäjänteisyyttä löytyy!
Terkuin, Mari
