24 tuntia yksin kotona

Minulle tuli tänä viikonloppuna ainutlaatuinen mahdollisuus olla yksin kotona yötä. Rakastan luonnollisesti perhettäni, mutta aika ajoin meistä jokainen kaipaa hieman omaa aikaa. Aikaa, jolloin voi tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa ilman minkäänlaisia velvoitteita. 

Joku aika sitten meillä tuli mieheni kanssa puhetta siitä, miten saada järjestymään molemmille omaa aikaa. Arjessa omien liikuntaharrastusten suorittamiseen ajan järjestäminen onnistuu aika kivuttomasti, mutta pidemmät yön yli kestävät reissut on vaikeampi järjestää. Tai ne ei ole vaikea järjestää, jos toinen jää lasten kanssa kotiin. Silloin omaa aikaa haluavan on lähdettävä jonnekin muualle, mutta kotona oleminen yksin on todella harvinaista herkkua kuten venäläinen kaviaari. 

Koen olevani äitinä ja ystävänä epäitsekäs. Laitan muiden tarpeet aina omieni edelle. Pientä itsekkyyttä olen joutunut ihan harjoittelemaan tässä talven aikana, jottei pää hajoa täysin tässä pikkulapsiarjessa. Nyt itsekkyyteni vei kuitenkin voiton, kun sanoin jääväni kotiin yksin enkä lähtisi muun perheen kanssa yhden yön reissulle Leville, vaikka paikan päälle tulisi myös harvinaisia sukulaisia. Mutta se tunnemyrsky mitä koin sisäisesti oli hämmentävä. Koin välillä todella huonoa omatuntoa kotiin jäämisestä ja toisella hetkellä taas riemua.

No, mitä minä sitten tein ja miten vuorokausi sujui ylhäisessä yksinäisyydessä. Koska olin tiennyt yksinolon jo etukäteen, päätin hyvissä ajoin, että se aika ei mene siivoamiseen tai baarissa, joten tein hieman etukäteisvalmisteluita. Perjantaina tein pikasiivouksen ja jääkaappi oli täynnä ruokaa, joten kun lauantaina päivällä muu perhe suuntasi kohti Leviä, minulla oli mahdollisuus tehdä vain minua itseäni kiinnostavia asioita. Okei, sen verran siivosin, että keräsin lastenhuoneen lattialta lelut pois, mutta sitten lähdin hiihtolenkille. Lenkin jälkeen saunoin pitkän kaavan mukaan ja tein itselleni jalkakylvyn ja muita hemmotteluhoitoja. Söin hyvin, kuuntelin musiikkia ja katsoin pari leffaa. Toki illalla tuli myös ikävä perhettä ja tirautin muutamat itkut. Aamulla nukuin pitkään ja tein itselleni herkkuaamiaisen. Pienten kotipuuhasteluiden jälkeen lähdin kävelylle raikkaaseen ulkoilmaan ja sitten esikoinen tulikin leiriltä kotiin. 

Perhe-elämä ja parisuhde on jatkuvaa kompromissien tekoa, joten oli ihanaa, kun sain kuunnella sitä musiikkia ja katsoa sellaisia leffoja, jotka minua kiinnostavat. Hiljaisuus oli myös taivaallista. Mitään sellaista en tehnyt, mitä en olisi voinut tehdä, kun muukin perhe on kotona, mutta tällä levolla ja rauhalla jaksan pitkälle. Illalla aion napata muksut kainaloon ja lukea niin monta iltasatua kuin he haluavat. Kyllä heitä ehtikin tulla jo ikävä. 

-Mari

Hyviä tekoja

Näin ystävänpäivän alla on hyvä miettiä hyviä tekoja ja ystävällisyyttä. Opetamme lapsille toisen huomioonottamista, ystävällisyyttä ja epäitsekkyyttä. Muistaisimmepa itsekin nämä taidot ihan normaalin arjen keskellä. 

Keräilin joku aika sitten kodin nurkista, tasoilta ja kaapeista sellaista sisustustavaraa, joita en enää tarvinnut. Olen jossain vaiheessa ollut kovakin tavarahamsteri. Kirpparit olivat pahimpia kohteita, kun sieltä tarttui aina mukaan jos jonkinlaista tavaraa. 

Laitoin ylimääräiset huonekalut ja tavarat ensin paikalliselle kirpputoriryhmään myyntiin ja kauppa kävi muutaman päivän ajan ihan mukavasti. Moni tavara vaihtoi omistajaa muutamalla eurolla. Käteeni jäi kuitenkin jotain pikkusälää, joka oli edelleen käyttökelpoista. Päätin roudata kamppeet työpaikan kahvihuoneeseen, jos joku sattuisi kyseisiä tavaroita tarvitsemaan. 

Heti tavarat aseteltuani paikalle saapui muutama kollega ja alkoivat tyhjentämään pöytää ansiokkaasti. Ilmoitin heti, että kaikki ovat ilmaista. Kunhan vain vievät pois. Mitään en niistä halua vastineeksi. Minulle riitti, että pääsin itselleni tarpeettomasta eroon, joka tuotti jo itsessään minulle hyvää mieltä ja tavaroiden uudet omistajat saivat uusista tavaroista hyvän mielen. 

Kuitenkin maanantaiaamuna töihin tullessani minua odotti työpöydällä punapilkullinen paketti. Paketin oli tuonut ihana työkaveri, joka halusi minua vielä kiittää saamistaan tavaroista. Paketista löytyi aivan ihanat hänen äidin itse tekemät pannulaput! Ja juuri viime viikolla pohdin, että tarvitsisimme uudet, kun vanhat ovat jo niin kuluneet. Vitsi, miten hyvä mieli minulle tuli ja ennen kaikkea kiitollinen. Pitäisi uskoa enemmän siihen, että hyvä tulee aina takaisin ja joskus jopa vielä moninkertaisesti. 

Pannulaput pääsivät heti testiin, kun iltapalaksi leivoin kohta vanhaksi menevästä kauramaidosta pannaria. Ja meillä pannari on aina nimensä mukaisesti lätsähtänyttä pannukakkua. Pannulaputkin toimivat loistavasti! <3

-Mari

”Äiti, eihän muuteta tästä ikinä.”

Meidän 5-vuotias kysyi viime syksynä aika ajoin, että ollaanko me muuttamassa tai aiotaanko me muuttaa johonkin muualle. Hän totesi monta kertaa, että hän ei halua muuttaa, että tämä on hänen kotinsa. Tämä pisti minutkin pohtimaan kotia ja sen merkitystä. 

Täytyy myöntää, että välillä löydän itseni selailemassa etuovesta myytäviä asuntoja. Hakukriteerinä on muun muassa uudempi ja modernimpi rivitalo, makuuhuoneita saisi olla kolme, jopa neljäkin, kodinhoitohuone, kuraeteinen, säilytystilaa sisällä ja hieman isompi piha. Remontteja ei tarvitsisi miettiä, vaan saisi elää kohtuullisen huolettomasti. Asumiskustannuksien pitäisi tietenkin myös olla kohtuulliset. 

Vastaan ei ole tullut vielä yhtäkään varteen otettavaa vaihtoehtoa näillä spekseillä. Jos muut kriteerit täyttyvät, niin yleensä hintaa asunnolla on jo sen verran, että en koe järkeväksi lähteä muuttoruljanssiin. Täytyy myös myöntää, että kun on itse hionut ja maalannut joka ikisen seinän ja miettinyt materiaalivalinnat itselle mieluisiksi, on hyvin vaikea löytää sellaista kotia, joka kolahtaisi isosti. 

Muuttaessani lapsuudenkodistani ja päätyessäni nykyiseen kotiin, muuttoja oli siinä välissä tullut yhdeksän. Yhdessä vaiheessa tuntui, että muutin vuoden välein. Kai sitä kuitenkin aina muutti hieman edellistä asuntoa parempaan. Tuohon aikaan jokainen asunto oli täydellinen siihen elämänvaiheeseen. Jokaista kotia olen aina tykännyt laittaa omanlaiseksi, jossa olisi hyvä asua sen hetkisen elämän mukaan. 

Kodin pitäisikin olla jokaiselle turvasatama, jossa on turvallista olla ja, jossa saa olla huolettomasti oma itsensä. Jokaisen koti on asujien näköinen sisustuksellisesti sekä tunnelmaltaan. On helppo neuvoa toisia, että tehkää näin tai noin, mutta muut eivät tiedä asujien tapaa elää. Eläminen nimenomaan pitää näkyä kodissa. Välillä saa olla leluja keräämättä, tiskejä pöydällä ja villakoiria sohvan alla. Jos omassa kodissa ei saisi elää niin kuin haluaa niin missä sitten. 

Meillä minä yritän kovasti pitää järjestystä yllä, mutta joudun edelleen nostamaan joka ikinen kerta olohuoneeseen mennessäni sohvatyynyt paikoilleen. Portailta kerään pesuun meneviä sukkia. Joskus aamulla harmittaa niin vietävästi, kun ei illalla jaksanutkaan tyhjentää tiskikonetta. Jos eläisin yksin, niin tuskin näitä asioita joutuisin toisten puolesta tekemään. Siivoaisin vain omat jälkeni. Mutta on nuo kämppäkaverit kyllä ihan kivojakin, joten en heitä vaihtaisi pois. 

Vastaus keskimmäiseni kysymykseen siis oli: ei ainakaan nyt ole suunnitelmissa muuttaa mihinkään meidän omasta kodista. Täällä meillä kaikilla on niin hyvä yhdessä olla! 

-Mari

Flunssan jälkimainingeissa

Meillä on viime viikkojen aikana sairasteltu taas ihan urakalla. Ensin nuorimmainen oli kuumeessa ja kurkunpääntulehduksessa. Sitten oli keskimmäisen ja minun vuoro kuumeilla ja olla kovassa flunssassa. Tällä viikolla nuorimmainen oli taas kuumeessa. Nenä valuu ja kurkkukipua on yhdellä jos toisella. Kyllähän tässä alkaa jo miettimään, että mikä lie ”koronavirus” meidän perheeseen on iskenyt. Onneksi sentään otettiin influenssarokotteet, koska se tauti on myös melko viheliäinen. 

Olin lopulta reilun viikon kotosalla sairastamassa. Minulle ei yleensä nouse kuume, vaan enemmänkin kärsin flunssan aikana alilämmöstä. Kuume on jotenkin iskostunut minun alitajuntaan, että jos on kuumetta niin silloin on oikeasti kipeä ja, jos ei taas ole kuumetta, ei myöskään ole sairas. Minulle iski kova kurkkukipu, jonka seurauksena hävisi melkein ääni, lisänä oli yskä ja nuha. Keuhkot olivat kuin tulessa ja kortisonia ja astmalääkkeitä otin maksimiannoksia. Minulla on todettu muutama vuosi sitten rasitusastma ja aina flunssan aikaan minun keuhkot menevät ihan tukkoon. 

Sairastelusta huolimatta podin koko viikon hirveän huonoa omatuntoa, kun olin pois töistä ja vain makoilin kotona ja katsoin Netflixiä. Paitsi, että myös vastailin puheluihin, viesteihin ja sähköposteihin, ohjeistin sijaista ja olin yhteydessä yhteistyökumppaneihin. Iltapäivällä, kun muu perhe kotiutui päiväkodista, koulusta ja töistä, niin pyytelin anteeksi sitä, etten ollut tehnyt kotitöitä sen enempää kuin pessyt pyykkiä, järjestellyt paikkoja ja siivonnut keittiötä. Mieheni sai kyllästymiseen saakka vakuutella minulle, ettei kukaan olettanut minun tekevän muuta kuin ottaa rauhallisesti, koska olin kipeänä. 

Miksi ihmeessä sitä ei osaa rentoutua? Miksi täytyy suorittaa koko ajan? Ei ihme, että taudit iskevät kovalla kädellä, kun koskaan ei anna itselle lupaa rentoutua kunnolla. Olen aiemminkin pohtinut tätä armollisuutta enkä edelleenkään siihen kykene. Tälläkin hetkellä pää hurisee tekemättömistä kotitöistä ja niiden tekemisestä. Nyt kuitenkin nautitaan viikonlopusta ja tyttären eilen siivoamasta puhtaasta kodista. 

Mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua kaikille!

-Mari