Ystäväni haastoi minut Instagramissa Välähdyksiä äitiydestä- haasteeseen, jossa piti laittaa 10 päivän ajan kuva äitiydestä. Postaamani kuvat ovat onnellisia ja iloisia. Kuvissa näkyy yksi hetki päivästä, jossa kaikki on hyvin. Kuvat ovat realistisia, mutta jos niitä katsoo tarkemmin yhdessäkään kuvassa ei näy sitä oikeaa elämää, mitä lasten kanssa tulee elettyä. On sotkua, kaatuneita maitolaseja, kiukuttelua, hermonsa menettänyttä äitiä tai lasta, joka itkee harmitustaan tai kipeää paikkaa. Kuvat antavat vaikutelman, jossa kaikki on aina hyvin ja elämä on vaaleanpunaisten hattarapilvien alla yhtä onnea ja tyytyväisyyttä. Samalla postaamalla onnellisia kuvia annoin muille vaikutelman, että olen täydellinen äiti ja elämme täydellistä elämää, mitä se sitten tarkoittaakaan. Mikään päivä tai äiti ei kuitenkaan ole täydellinen. Tässä pieni tilannekuvaus meidän yhdestä todellisesta päivästä, jossa ei oltu vaaleanpunaisten hattarapilvien alla eikä äiti tänäkään päivänä ollut täydellinen.
Olin lasten kanssa pyöräilemässä ja huomasimme matkan varrella pienen leikkipuiston. Päätimme piipahtaa puistoon hetkeksi. Nuorimmaisemme on aikamoinen rämäpää. Hän on oppinut monia motorisia taitoja seuraamalla kolme vuotta vanhempaa isoveljeään. Välillä pitää häntä itseään sekä minua itseänikin muistuttaa, että hän on pienempi. Hän ei osaa kaikkea vielä yhtä hyvin kuin isoveljensä. Hänellä on myös luonteessa todella ärsyttävää jääräpäisyyttä. Kun joku juttu häntä ärsyttää tai hän haluaa jotain, hän ei luovuta, vaan vetää tahtonsa kirjaimellisesti vaikka läpi harmaan kiven. Nyt hänellä ärsyttää kovasti, jos housunlahkeet nousevat ylös kesken pyöräilyn tai juoksun.
Tänään hän halusi mennä puistossa ensimmäiseksi liukumäkeen. Liukumäen päälle kiivettyään hän huomasi, että ulkohousujen puntit olivat nousseet lenkkareiden yläpuolelle. Hän alkoi niitä korjaamaan ja samassa hän horjahti taaksepäin ja lensi liukumäen jyrkät portaat takaperin kuperkeikalla maahan. Alas hän tuli niin, että yläselkä osui ensin maahan. Pelkäsin, että nyt hänellä meni niskat poikki.
Tilanteesta selvittiin onneksi pelkällä säikähdyksellä, mutta itsesyytökseni olivat valtavat. Miksi en ollut takana varmistamassa kiipeilyä? Miksi olin liukumäen edessä? Miksi jäimme tähän meille outoon puistoon leikkimään? Ja miksi ylipäätään valmistetaan tuollaisia vaarallisia liukumäkiä, joissa ei ole leveää ylätasannetta?
Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun nuorimmaisemme koheltaa. Kyllä, hän on myös tipahtanut hoitotasolta pyykkikorin kautta pesuhuoneen laattalattialle, pudonnut sohvalta montakohan kertaa, astunut harhaan jakkaralta ja lyönyt päänsä pöydän kulmaan, kaatunut potkupyörällä, tippunut trampoliinin portailta pää edellä maahan... Aina olemme selvinneet joko säikähdyksellä, kuhmuilla tai pienillä naarmuilla. Muutaman kerran on pitänyt käydä päivystyksessä tarkistuttamassa tilanne.
Lohdutuksena ja ehkä myös pienenä synninpäästönä itselleni ja muillekin vanhemmille, emme vaan voi ennakoida kaikkea. Pyrimme tekemään kodista ja muusta ympäristöstä lapsille mahdollisimman turvallisen, mutta emme voi lapsia pukea kuplamuoviin. Annamme ohjeita ja neuvoja sekä laadimme sääntöjä, jotta heillä olisi turvallista kasvaa, kehittyä ja kokeilla taitojaan, ja jotta he pärjäisivät tässä maailmassa.
Toivon kovasti, että seuraavaa kertaa ei tulisi. Toivon, että lapseni oppisi olemaan varovaisempi. Toivon, että olisin itse valppaampi. Samalla toivon, että lapseni olisi rohkea kokeilemaan taitojaan ja rajojaan. Tiedän, että toiveeni ei käy toteen. Seuraava kerta tulee jossain vaiheessa, ehkä jo huomenna. Toivottavasti silloinkin selvitään säikähdyksellä ja äidin puhaltaessa pipi parantuu. Tuskin kuitenkaan someen näitä ikäviä hetkiä postaan. Siinä tilanteessa, kun sattuu, ei tule mieleen kaivaa kameraa esille todistamaan muille ihmisille, kun pientä sattuu. Siinä hetkessä on tärkeää olla läsnä, rauhoittaa itsensä ja itkevä lapsi, puhaltaa pipi pois ja rohkaista kokeilemaan aina vain uudestaan. Luottaa siihen, että lapsi pärjää, osaa ja oppii. Samalla opin myös minä vanhempana.
-Mari
