Tiedätkö sen tunteen, kun joku sukulainen antaa sinulle lahjaksi sisustusesineen, joka sinun mielestä ei sovi sillä hetkellä millään lailla kotiisi. Olet kuitenkin kohtelias ja otat lahjan vastaan. Kannat esinettä vuosi tolkulla mukanasi velvollisuuden tunnosta, kunnes jonakin päivänä mielesi tekee täyskäännöksen. Näin kävi minulle.
Rakas edesmennyt mummini innostui ukkini kuoleman jälkeen tekemään ryijyjä. Pappi sanoi mummini hautajaisissa muistopuheessaan, että ukkini kuollessa mummini kätki surunsa rakastettunsa menetyksestä jokaiseen solmimaansa lankaan, solmuun ja ryijyyn. Näitä ryijyjä taisi syntyä aikoinaan aika monta.
Minä sain myös omani. Minun ryijyn nimi on ”Kevät orastaa”. En aikoinaan osannut tätä suurenmoista käsityön taidonnäytettä arvostaa ja ryijy oli monta vuotta varastossa rullalla. Välillä mietiskelin, että haluaisin ryijyn laittaa johonkin esille, mutta sille ei vain tuntunut löytyvän paikkaa. Mummini poismenon jälkeen muistin ryijyn olemassaolon. Halusin tuoda mummin lähelle minua ja niin ryijy löysi lopulta paikkansa meidän makuuhuoneesta.
Ryijyn viereen laitoin ukilta perinnöksi saadun taulun, jossa on Kuusamon kirkko ja vanha Kirkonkylän koulu, joka nykyisin Kirkkokedon kouluna tunnetaan. Pieni taulu ylhäällä on tyttäreni tekemä. Taulussa olen kuulemma minä suruissani, kun minulla on niin ikävä tytärtäni, kun hän on reissussa. Näin nämä kaikki kolme kultareunaista löysivät paikkansa ja tuntuvat kuuluvan täydellisesti yhteen.
-Mari
Wau!
VastaaPoista