Viime viikolla vietettiin kansainvälistä koirien päivää ja minulle tuli mieleen tämmönen juttu: mitä tapahtuu, kun ihminen, joka on aina pelännyt koiria, rakastuukin koiraan? Tai oikeastaan kahteen koiraan?
Olen aina pelännyt koiria. Mitä pienempi ja äänekkäämpi koira on kyseessä, sitä enemmän olen niitä pelännyt. Puhumattakaan niistä ”tappajakoirista” tai koiranpennuista! Aikuiset, koulutetut koirat ovat ihan jees, mutta kouluttamattomat koirat, varsinkin koiranpennut, jotka hyppivät ja tulevat näykkimään kantapäitä, niitä minä pelkään.
Yritän olla siirtämättä omaa pelkoani lapsiin, mutta joskus se on vaikeaa. Minun täytyy hillitä itseäni varsinkin, jos minulle vieras koira tulee lasten lähelle. Ensinnäkin pelkään, mitä koira tekee, jos se ei ole tottunut pienten lasten läheisyyteen. Toiseksi pelkään, mitä lapset voivat koiralle tehdä tottumattomuuttaan.
Olen saanut kuitenkin lievennettyä omaa koirapelkoani, kun olen saanut viettää aikaa kahden ihanan koiran kanssa. Hermanni, minun terapiakoirani, on siskoni koira. Olen saanut tutustua häneen ihan pennusta asti. Kyllähän minä silloin alussa pelkäsin nilkkojeni puolesta ja istuin sohvalla jalat tiukasti pepun alla, mutta nykyään pystyn olemaan Hermannin kanssa ihan normaalisti. Pystyn häntä käyttämään jopa lenkillä ja kerran jouduin jopa Hermannin suusta ottamaan jonkun roskan pois!
Kun Hermanni tuli meille ensimmäistä kertaa vierailulle, vannotin siskoni pitämään hänet alakerrassa. Ensimmäisenä yönä kuulin, kun Hermanni yritti hiljaa tulla portaita pitkin yläkertaan ja aina hänet vietiin takaisin alas. Sydämeni taisi seuraavana päivänä sulaa, kun annoin Hermannille lopulta luvan tulla yläkertaan, mutta sänkyihin sillä ei ollut asiaa. No, miten kävi seuraavana yönä; Hermanni nukkui meidän sängyssä ja aamulla minun kainalossa. Vähitellen aloin luottamaan itseeni ja koiraan. Nyt voin jo sanoa etten pelkää ainakaan Hermannia.
Toinen terapiakoirani on ollut veljeni koira Sebu. Sebu juoksentelee jo vihreämmillä niityillä jänisten perässä, mutta siinä lyhyessä ajassa, jona sain Sebun tuntea, hän valloitti rokkistaran silmillään sydämestäni pienen palasen. En olisi aiemmin voinut uskoa, miten koiraa, joka ei ole edes oma, voi surra edelleenkin niin lohduttomasti.
Välillä itselleni tulee koirakuume. Olisi ihanaa, jos olisi lenkkikaveri aina lähdössä mukaan. Toisaalta koiran omistaminen vaatii myös niin paljon enemmän, jota minä ja meidän perhe ei voida tällä hetkellä antaa. Lisäksi olen itse sen verran allerginen koirille etten uskalla koiraa edes harkita luopumisen tuskan pelossa. Tyydyn toistaiseksi rapsuttelemaan toisten koiria. Uskon vahvasti, että koira on ihmisen paras ystävä.
Onnellisia hetkiä koiruleiden kanssa kaikille koiranomistajille sekä koiria pelkääville, omaa koiraa haaveileville sekä koiria rakastaville!
-Mari
Ps. Kuvat ovat perhealbumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti