Viime vuonna tähän aikaan olin julkisesti ilmoittanut osallistuvani Pyhän polkujuoksutapahtumaan. Julkinen ilmoitus ”pakotti” minut lenkille. En voinut perua menoa, vaikka samalle viikonlopulle sattui toinenkin kesän suosikkitapahtumani. Pienellä sumpuloinnilla asiat järjestyivät niin, että molemmat tapahtumat onnistuivat.
Liikunta ei jossain vaiheessa enää tuntunut niin pakkopullalta vaan luonnolliselta osalta elämää. Syksyllä kuitenkin alkoivat työt ja valitettavasti alkoi myös oma sekä lasten sairastelukierre. Oli liian helppoa jäädä sohvalle syömään suklaata ja vedota muotilauseeseen ”Olen armollinen itselleni. Nyt en jaksa. Lepään.”.
No, tästä armoliaisuudesta alkoi tulla tapa eikä liikkuminen enää ollutkaan niin kivaa. Tuntui liian vaikealta nostaa se levennyt takapuoli siitä hyvin muotoutuneesta sohvannurkasta. Armoliaisuus oli muuttunut puhtaasti laiskuudeksi ja saamattomuudeksi.
Kunnes tämä kaikki lävähti tajuntaani meidän kesälomareissulla alkukesästä. Olin ottanut kokeilematta päälle viime kesänä ostettuja kesävaatteita. Yhtenä helteisenä päivänä päätin laittaa kaupungille mustat shortsit. Eihän ne mennyt kiinni, ja jos olisin pyllistänyt saumat takaa ja sivusta olisivat ratkenneet. Voi elämän kevät ja kuoleman syksy, ajattelin. En kai minä NOIN paljon ole voinut lihoa!
Äkkiä lähdin lähimpään kauppakeskukseen. Minun oli saatava uusia kesävaatteita! Sovituskopeissa pala kurkussani kasvoi ja mikään vaate ei istunut. Itku ei ollut kaukana. Miten minä olen voinut jättää itseni näin hunningolle? Minua ei itkettänyt pelkästään painon nousu, vaan huomasin kuinka huono ryhtini oli, jalkoja ja selkää särki. Tajusin sen siinä hetkessä konkreettisesti, että jos en NYT ala tekemään itselleni jotain, rapistun entisestään enkä jaksa enää edes leikkiä omien lasten kanssa.
Viime viikolla kävin sitten 6 kilometrin lenkillä, josta juoksin ainakin puolet. Juoksin asfaltilla, josta seurauksena oli hillitön alaselkäkipu. Kipu vaati huomiota ja hieronta sekä lepo auttoikin hieman. Tämä on juuri sitä itsensä kuuntelemista, jota pitää tehdä, mutta ei anna pikku seikkojen liikaa vaikuttaa eikä saisi olla liian mukavuudenhaluinen. Takana on nyt myös yksi maastojuoksulenkki, joka meni paljon paremmin. Mieli oli korkeammalla, polulla oli mielekkäämpää juosta enkä niin välittänyt siitä, jos välillä piti kävellä. Tunnin lenkki meni kuin siivillä ja mikä olo lenkin jälkeen olikaan! Liikkuminen metsässä on niin voimaannuttavaa!
Olen päättänyt, että jatkossa minulla on kaksi lenkkipäivää ja 2-3 lihaskuntotreeniä viikossa. Aikaa näille reilun tunnin mittaisille sessioille on löydyttävä. Ja nyt samalla voin ilmoittaa, että elokuussa tavataan taas Pyhällä! Onpahan joku ulkoinen tavoite ja motivaation kohde siellä häämöttämässä ja tsemppaamassa minua liikkumaan.
Ymmärrän nyt myös armollisuuden hieman eri tavalla. Minun täytyy kuunnella itseäni enemmän ja löytää se armo jostain muualta kuin sieltä aidan alta. Joskus se, että lähtee lenkille, onkin juuri sitä armeliaisuutta. Sillä hetkellä voi olla, että tiskit voivat odottaa ja armeliaisuus löytyykin sieltä kotitöiden suunnalta. Tasapainoilu tämän kaiken lasten, kodin, työn ja itsestä huolehtimisen välillä on vaikeaa, mutta ei mahdotonta.
Katsotaan onko oppi kantapään kautta mennyt perille, mutta liikunnallinen elämä, täältä tullaan!
-Mari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti