Kuinka monta kertaa teillä on lapset pudonneet sängystä tai sohvalta? Oletteko joutuneet lähtemään ensiapuun, kun on tullut puistossa tai leikkien tohinassa suurempikin haaveri? Muistatko vielä sen tunteen, kun syytit itseäsi tapahtuneesta?
Minusta tuntuu, että me äidit olemme valtavan hyviä syyllistämään itseämme. Mikäli lapselle tapahtuu jotakin ikävää, huomaan ainakin itse pohtivani jälkikäteen olisinko voinut toimia tilanteessa toisin? Olisinko voinut olla tarkkaavaisempi? Olisinko voinut suojella lastani paremmin? Olisiko tapahtuma voitu estää jollakin tavalla?
Olen viime aikoina potenut taas vaihteeksi näitä syyllisyyden tunteita. Minusta tuntuu, että meidän nuorimmainen on hieman koheltaja. Hän menee 2-vuotiaan tarmolla eteenpäin seuraten isoveljeään kaikessa varmaan unohtaen itsekin välillä, että hän on pienempi. Välillä tullaan sitten tonttiin isomman itkun kera.
Ei ole kauan kun pojat olivat leikkimässä yläkerrassa ja yhtäkkiä sieltä kuului hirveä rysäys ja pienemmän kova itku. Hän oli lyönyt päänsä pöydän kulmaan ja päässä oli pieni vekki. Tarkistuskäynnillä lääkäri kuitenkin päätteli, että sitä ei tarvitse liimata, mutta ehkä pienen aivotärähdyksen pieni sai. Eipä tästä mennyt kuin muutama yö ja pieni tippui extralaidasta huolimatta sängystä yöllä.
Molemmat tapaukset lyhyen ajan sisään säikäyttivät minut ja tottakai syyllistin myös itseäni. Aloin heti tapauksista henkisesti toivuttuani miettimään varotoimenpiteitä ettei vastaavaa pääsisi tapahtumaan toiste. En kuitenkaan pehmustanut kotiamme kuplamuovilla enkä pistänyt koheltajan päähän kypärää, koska liika nyt on liikaa. Olen kuitenkin huomannut, että näen tietyissä tilanteissa aina vaaroja. En ole itse luonteeltani rohkea ja pelkään useasti uutta kokeillessani, että epäonnistun ja se sattuu kipeää. Pelkään myös, että lapsiin sattuu. Olenkin ulkoistanut mm. pyörällä ajon opettamisen isäihmiselle.
Pelot ovat luonnollinen osa itsesuojelua, mutta koska lasten itsesuojeluvaisto on vielä kehittymässä, vanhempien tehtävä on pelätä heidän puolestaan ja opettaa heitä selviytymään hankalista ja haastavista tilanteista. Yritän kuitenkin rohkaista lapsiani kokeilemaan uutta rohkeasti eikä pelkäämään tuntematonta.
Äitini sanoo aina, että jos jos ois olemassa, niin lehmätkin osaisivat lentää. Ja se on totta. On turha syyttää ketään vaan tilanteista voi vain oppia, jotta seuraavaa kertaa ei tulisi. Ja kyllähän se seuraava kerta väistämättä tulee.
-Mari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti